Vyöhyketerapialla, varsinkin tunnevyöhyketerapialla, on saatu erinomaisia tuloksia lapsettomuuden, raskausajan, synnytyksen, vauvojen ja lasten hoidossa. Kuitenkin toimituksellisessa mediassa tästä lähes vaietaan. Eräs oppilaani tekikin vyöhyketerapian medianäkyvyydestä tutkimuksen otsakkeella Mitä vyöhyketerapiasta puhutaan? Työ käsitteli kaikkea suomalaista kirjoitettua toimituksellisessa ja sosiaalisessa mediaa aikavälillä 1.7.2014-1.1.2015. Apuna käytettiin tietopalveluyritys M-Brainin hakuteknologiaa. Tänä aikana löytyi yli 600 osumaa, joista valittiin lähempään tarkasteluun 156 relevanteimpaa.
Osumat jakautuivat seuraavasti: blogit 50%, keskustelupalstat 29%, toimituksellinen media 8%, Facebook 7%, Instagram 3%, Google+ 2% ja Twitter 1%. Aineiston aktiivisimpia bloggaajia olivat raskautta toivovat ja odottavat äidit tai jo lapsensa synnyttänmeet nuorehkot naiset. Sosiaalisen median osuus oli yhteensä peräti 92%, aiheina lähinnä raskaus ja vauvat ja kirjoittajina siis nuoret naiset yksityishenkilöinä. He käsittelivät avoimesti kokemuksiaan vyöhyketerapian käytöstä ennen raskautta, raskausaikana ja sen jälkeen. Joukossa ei ollut juurikaan yrityksiä eikä alan ammattilaisia.
Lähes 90% kirjoittelusta oli sävyltään neutraalia, 10% positiivista ja 3% kielteistä.
Jää pohdittavaksi, miksi juuri tämä ryhmä, nuoret odottavat ja juuri lapsen saaneet nuoret naiset, hallitsivat vyöhyketerapiakeskustelua niin suvereenisti?
Tiedämmehän, että vyöhyketerapiaa käytetään erittäin laajasti mitä erilaisempien vaivojen, kipujen, elämänkriisien ja sairauksien hoidossa ja että tulokset kautta linjan ovat olleet hyviä.
Uskon, että syyt nuorten naisten aktiivisuuteen tässä keskustelussa ovat seuraavat:
1. Nuoret naiset uskaltavat, ovat ennakkoluulottomia ja monet heistä ovat jo syntyneet maailmaan, jossa vyöhyketerapia on osa sitä.
2. Juuri raskausaikana ja vauvojen hoidoissa ei voida eikä ainakaan pitäisi turvallisuussyistä käyttää lääkkeitä. Näin ollen hyväksi ja tehokkaaksi luonnomukaiseksi hoidoksi nousee vyöhyketerapia.
3. Jo monissa neuvoloissa suositellaan turvallisena ja tehokkaana hoitona esim. vauvojen koliikkiin ja uniongelmiin vyöhyketerapiaa, koska siitä on hyvää kokemusta jo yli 20 vuoden ajalta. Tulokset puhuvat puolestaan ja kokemusta on jo runsaasti.
Omat kokemukseni esimerkiksi synnytyskipujen lievityksestä ovat erinomaisia ja perustuvat siihen, että olen ollut mukana OYSssa (Oulun yliopistollisessa sairaalassa) lievittämässä synnytyskipuja 2000-luvun vaihteessa kahtenä yönä. Toimin vyöhyketerapeutiksi valmistuneen kätilön apuna ja kaikki synnytykset, 7 kappletta, joissa olin mukana, menivät lähes ilman kivunlievitystä ja oksitosiini-tiputusta hienosti ja pehmeästi. Yllättäviä vaiheita toki oli, joihin oli reagoitava välittömästi, yksi iskiastapaus kesken synnytyksen ja yksi paniikki, mutta ne hoituivat vyöhyketerapialla ja sektiota ei tarvittu. Myös heti synnytyksen jälkeinen lapsen ja äidin tunnesuhde muodostui hyväksi, kun synnytys tapahtui luonnonmukaisesti.
Myös oman toisen poikani synnytys Jorvissa sujui hyvin, noin kahdessa tunnissa, kun käytettiin koko raskausajan vyöhyketerapiaa, jolla myös synytys käynnistettiin ja jolla hoidin Jorvissa koko synnytystapahtuman ajan - kätilön suostumuksella luonnollisesti. Avautumisvaihe meni lähes kivutta ja samoin ponnistaminen oli helppoa. Kätilö ei vain meinannut uskoa, että avautuminen meni niin nopeasti, eikä siten meinannut tulla ajoissa paikalle, kun kohdunsuu oli jo 9 cm auki ja vauva tulossa. Oli ihana nähdä, kun äidin ensikontakti poikaan syntyi heti, imetys käynnistyi hyvin ja vieläkin pojan ja äidin suhde on hyvä.
Ensimmäisen poikani synnytys oli tälle täydellinen vastakohta, jossa en saanut käyttää vyöhyketerapiaa, minun kun tuli olla paikalla isänä, ei terapeuttina, kuten kätilö totesi. Siinä lähes kaikki meni pieleen, aikaa kului lähes 40 tuntia, käytettiin epiduraalia, joka pysäytti synnytyksen kokonaan, sitten pistettiin raju oksitosiinitiputus, joka ei auttanut, tuli monituntinen ponnistusvaihe, koska tarjonta oli väärä ja lopputulos oli imukuppisynnytys, joka ensimmäisellä yrityksellä epäonnistui ja tunnin parsimisen jälkeen puolisoni oli todella heikossa kunnossa ja vasta seuraavana päivänä paikalle tuli minulle tuttu gynegologi-lääkäri, joka suostui pyynnöstäni ottamaan verenpaineet ja antamaan pikaisesti lisää verta kaksi pussillista, minkä jälkeen puolisoni palasikin takaisin "hämärän rajamailta" tähän maailmaan.
Imetys ei kuitenkaan enää käynnistynyt ja minä hoitelin poikaa, koska onni onnettomuudessa oli, että sain myös synnytyksen jälkeen olla perhehuoneessa äidin ja poikani tukena. Poika oli äitinsä tavoin ensimmäisen vuorokauden ajan täysin "poissa", kunnes vyöhyketerapialla, yhdestä korvapisteestä, sain hänet vihdoin "tähän maailmaan". Voi sitä riemua kun katsekontakti syntyi. Hänestä tuli isän poika ja on sitä vieläkin. Toki suhde äitiinkin on parantunut.
Luonnonmukainen synnytys ja vauvojen hoito on ihmisoikeus, jokaisen synnyttävän äidin ja vauvan oikeus. En ymmärrä tätä nykyistä lääkitys- teknologiahuumaa. Synnytysosastolla eräskin äiti, joka oli saanut kaiken mahdollisen lääkityksen, myös spinaalipuudutuksen, ihmetteli seuraavan aamuna kuka hänen lapsensa on ja pitelikin vauvaa 20 cm etäisyydellä itsestään. Samalla kehui kuinka kivuton synnytys hänellä oli ollut, mutta kaikki näkivät, että äiti-lapsi suhde ei ollut kehittynyt lainkaan. "Sitä se tekee, kun pienessä pöhnässä synnyttää", tokaisi eräs toinen äiti oma vauva tiukasti lämpimässä sylissään. (Äidit puhuivat keskenään ja ilmeisesti tiesivät, että spinaalipuudutuksen sisältämä annos oli ainakin tässä sairaalassa liian suuri ja äidin pää siksi synnytyksen hetkellä sekaisin.)
Eikö meidän tulisi ihmisinä antaa äideille hyvä synnytyskokemus ja syntyville lapsillemme parhaat mahdolliset eväät elämän alkutaipaleelle - luonnonmukaisesti ja turvallisesti? Juuri tästä syystä nuoret naiset keskustelevat ja kirjoittavat vyöhyketerapiasta lapsettomuushoidoissa, raskausajan hoidoissa, synnytyksissä ja vauvojensa hoidoissa aktiivisesti.
Onnea ja oikeita valintoja heille myös jatkossa!
Antti Pietiäinen
tunnevyöhyketerapian kehittäjä
linkki vyöhyketerapeuttiluetteloon http://www.vyohyketerapeutit.fi/etsi_vyohyketerapeutti/
torstai 5. maaliskuuta 2015
perjantai 13. helmikuuta 2015
Tunnetrauma aiheutti niveltulehduksen: lääkäri hoiti väärin.
Tulen käsittelemään tässä blogissani säännöllisesti myös kehittämilläni tunnekehoterapioilla, kuten TVT tunnevyöhyketerapia (psykologinen vyöhyketerapia) ja TTT tunnetaideterapia, saavutettuja hoitotuloksia. Uskon tämän selventävän erityisesti sitä eroa mikä koululääketieteen ja tunnekehoterapioiden lähestymistavalla on. Juuri käytännön asiakastapauksissa tämä ero näkyy usein selvimmin. Olen juuri toimittanut tunnevyöhyketerapian hoitotuloksista myös kirjan Tunneperimä ja identiteetti, jossa kymmenen eri henkilöä kertoo tarinansa identiteetin löytymisestä ja kehon parantumisesta, Natura Medicina 2018.
Case Petra, 32-vuotias nainen, jonka lääketieteellinen diagnoosi oli reaktiivinen artriitti eli niveltulehdus, jota edeltää laukaiseva tekijä. Petralle puhkesi niveltulehdus ensimmäisen kerran huhtikuussa 2003. Kivut nivelissä olivat kovat: molemmat jalat, polvet, jalkaterät, vasen käsi ja sormet erityisesti. Lääkärin määräämä lääkitys oli kortisoni ja tulehduskipulääke. Lääkärit eivät löytäneet mitään laukaisevaa tekijää, joka heidän mukaansa on jokin tulehdus jossainpäin kehoa. Kovien kipujen, turvotusten ja unettomien öiden jälkeen vaiva helpottui, mutta uusi helmikuussa 2004.
Turhautuneena koviin kipuihin ja kovan lääkityksen aiheuttamiin sivuoireisiin, Petra meni niveltulehduksen uusiuduttua tunnevyöhyketerapeutille, jonka ensimmäinen kysymys Petran suureksi hämmästykseksi oli: Tapahtuiko elämässäsi jotain erityistä ennen ensimmäisen artriitin puhkeamista huhtikuussa 2003?
Petran hämmästynyt vastaus oli: "Ei muuta kuin minulle tärkeä isoäiti kuoli". Terapeutti jatkoi kysymällä: ”Entäpä tämän hetken tulehdus? Edelsikö sitäkin jokin suuri menetys?”. Petra vastaa edelleen hämillään: "Kyllä, mutta täysin toisenlainen. Koirani kuoli kuukautta ennen tulehduksen puhkeamista".
Tunnevyöhyketerapeutin tekemä ilmiselvä päätelmä oli surusyndrooma. Eli syy artriitin puhkeamiseen olivat kuolemantapaukset, joita Petra ei ollut kyennyt suremaan ja purkamaan, vaan jotka olivat jääneet kehon tunnemuistiin tukkien sen, ja puhkaisten fyysisenä reaktiona niveltulehduksen.
Hoito olikin tämän jälkeen täysin toisenlainen: kuolemien läpikäyminen ja niiden kehon tunnelukkojen avaaminen, joihin suru kehossa koteloituu. Hoidoksi ei tarvittukaan lääkeitä vaan surun prosessoimista ja kehon avaamista kymmenen hoitokerran verran puolen vuoden aikana ja tunnepuhetta. Kehosta hoidettiin ratoja avaamalla kädet, koska vaikeus käsitellä surua tuli Petralla jo tunneperimästä ja myös jalat avattiin. Vyöhykeradat avattiin, koska Petralla kuolemantapauksiin liittyi hylätyksitulemisen kokemuksia, vihaa ja syyllisyyttä.
Turvotus alkoi laskemaan heti ensimmäisellä hoitokerralla ja hävisi lopulta kokonaan, samoin kivut. Kivut tosin polvissa ensin pahenivat tilapäisesti, kunnes hävisivät. Nämä olivat paranemiskipuja ja johtuivat siitä, että tunneperimä lukitsi myös jalat. Kahden vuoden seurantajakson jälkeen Petra oli edelleen täysin terve.
Herää suuri ihmettely, miksi lääkäri ei kysynyt mitään Pertan elämäntilanteesta ja tunnekriisestä ennen artriitin puhkeamista? Ihmistieteellisesti tämä on hoitovirhe! Jos lääkäri ei edes kysy, ei hän mitenkään voi tietää mikä on niveltulehduksen syy, ja jos syytä ei edes kysy, on myös annettu hoito virheellistä, turhia kipuja, lisää huolia ja murhetta aiheuttavaa. Perta oli näistä aiheutuen todella kipeä.
Herää kysymys, kuinka monet ihmiset kärsivät tämän tyyppisistä diagnoosi- ja hoitovirheistä ja vain siksi, että lääketietteelinen tutkimus ja hoitokäytäntö on näissä tapauksissa liian yksipuolinen. Toki, jos halutaan vain myydä lääkeitä, haluttomuus etsiä tai edes kysyä syytä, on ymmärettävää. Lääketeollisuushan tutkimustiedon ja hoito-mahdollisuudet pääosin määrää. Bisneksen ei pitäisi kuulua ihmisten tutkimiseen ja hoitamiseen, mutta näyttä siltä, että juuri siitä suuressa osassa lääketiedettä on kyse?
Antti Pietiäinen
Case Petra, 32-vuotias nainen, jonka lääketieteellinen diagnoosi oli reaktiivinen artriitti eli niveltulehdus, jota edeltää laukaiseva tekijä. Petralle puhkesi niveltulehdus ensimmäisen kerran huhtikuussa 2003. Kivut nivelissä olivat kovat: molemmat jalat, polvet, jalkaterät, vasen käsi ja sormet erityisesti. Lääkärin määräämä lääkitys oli kortisoni ja tulehduskipulääke. Lääkärit eivät löytäneet mitään laukaisevaa tekijää, joka heidän mukaansa on jokin tulehdus jossainpäin kehoa. Kovien kipujen, turvotusten ja unettomien öiden jälkeen vaiva helpottui, mutta uusi helmikuussa 2004.
Turhautuneena koviin kipuihin ja kovan lääkityksen aiheuttamiin sivuoireisiin, Petra meni niveltulehduksen uusiuduttua tunnevyöhyketerapeutille, jonka ensimmäinen kysymys Petran suureksi hämmästykseksi oli: Tapahtuiko elämässäsi jotain erityistä ennen ensimmäisen artriitin puhkeamista huhtikuussa 2003?
Petran hämmästynyt vastaus oli: "Ei muuta kuin minulle tärkeä isoäiti kuoli". Terapeutti jatkoi kysymällä: ”Entäpä tämän hetken tulehdus? Edelsikö sitäkin jokin suuri menetys?”. Petra vastaa edelleen hämillään: "Kyllä, mutta täysin toisenlainen. Koirani kuoli kuukautta ennen tulehduksen puhkeamista".
Tunnevyöhyketerapeutin tekemä ilmiselvä päätelmä oli surusyndrooma. Eli syy artriitin puhkeamiseen olivat kuolemantapaukset, joita Petra ei ollut kyennyt suremaan ja purkamaan, vaan jotka olivat jääneet kehon tunnemuistiin tukkien sen, ja puhkaisten fyysisenä reaktiona niveltulehduksen.
Hoito olikin tämän jälkeen täysin toisenlainen: kuolemien läpikäyminen ja niiden kehon tunnelukkojen avaaminen, joihin suru kehossa koteloituu. Hoidoksi ei tarvittukaan lääkeitä vaan surun prosessoimista ja kehon avaamista kymmenen hoitokerran verran puolen vuoden aikana ja tunnepuhetta. Kehosta hoidettiin ratoja avaamalla kädet, koska vaikeus käsitellä surua tuli Petralla jo tunneperimästä ja myös jalat avattiin. Vyöhykeradat avattiin, koska Petralla kuolemantapauksiin liittyi hylätyksitulemisen kokemuksia, vihaa ja syyllisyyttä.
Turvotus alkoi laskemaan heti ensimmäisellä hoitokerralla ja hävisi lopulta kokonaan, samoin kivut. Kivut tosin polvissa ensin pahenivat tilapäisesti, kunnes hävisivät. Nämä olivat paranemiskipuja ja johtuivat siitä, että tunneperimä lukitsi myös jalat. Kahden vuoden seurantajakson jälkeen Petra oli edelleen täysin terve.
Herää suuri ihmettely, miksi lääkäri ei kysynyt mitään Pertan elämäntilanteesta ja tunnekriisestä ennen artriitin puhkeamista? Ihmistieteellisesti tämä on hoitovirhe! Jos lääkäri ei edes kysy, ei hän mitenkään voi tietää mikä on niveltulehduksen syy, ja jos syytä ei edes kysy, on myös annettu hoito virheellistä, turhia kipuja, lisää huolia ja murhetta aiheuttavaa. Perta oli näistä aiheutuen todella kipeä.
Herää kysymys, kuinka monet ihmiset kärsivät tämän tyyppisistä diagnoosi- ja hoitovirheistä ja vain siksi, että lääketietteelinen tutkimus ja hoitokäytäntö on näissä tapauksissa liian yksipuolinen. Toki, jos halutaan vain myydä lääkeitä, haluttomuus etsiä tai edes kysyä syytä, on ymmärettävää. Lääketeollisuushan tutkimustiedon ja hoito-mahdollisuudet pääosin määrää. Bisneksen ei pitäisi kuulua ihmisten tutkimiseen ja hoitamiseen, mutta näyttä siltä, että juuri siitä suuressa osassa lääketiedettä on kyse?
Antti Pietiäinen
tiistai 27. tammikuuta 2015
Lääketieteen tieteenfilosofia on väärä!
Lääketiede on ollut ihmeissään, kun monien kansansairauksiemme syitä ei tiedetä ja siksi hoidoissa joudutaan tyytymään usein vain oireiden lievittämiseen ja pyrkimykseen hidastaa sairauksien etenemistä. Syy tähän on yksinkertainen: liian yksipuolinen tieteellinen tutkimusmetodi. Luonnontieteellisellä metodilla ei kyetä pureutumaan yleisimpien kansansairauksiemme kaikkiin syihin, koska olennaista osaa niistä ei ko metodilla kyetä löytämään.
Ihminen ei ole pelkästään biokemiallinen luonnonolio, vaan kokonainen ihminen. Kehollisen ominaisuutensa lisäksi, ihminen on tunteva, psyko-sosiaalinen ja ajatteleva, identiteetin omaava yksilö. Ihmistä tutkivan tieteellisen medodin, yleistävän luonnontieteellisen metodin lisäksi, tulisi olla myös ihmistieteellinen, humanistinen metodi, josta esim. edesmennyt akateemikko Georg Henrik von Wright usein puhui.
Vallitsevan tieteellisen medodin rajoituksista kärsivät erityisesti ihmiset, sairastavat ja kärsivät ihmiset, joita usein ei voida auttaa, koska heidän sairauksiensa syitä ei liian yksipuolisella metodilla kyetä tutkimaan. Myös sairauksien enneltaehkäisyssä ei edetä riittävästi, koska sairauksien elämänhistoriallista, elämänkaarellista kulkua ei ymmärretä. Puhumattakaan tunneperimästä, joka on epigeneettinen perimä, joka usein on sukupolvien ketjussa etenevä sairauksiemme syy.
Tämä syy on nykyihmisellä yhä useammin tunnetraumoissa, joita ei ole prosessoitu, ja tunneperimässä, jonka ymmärtäminen on vielä vaikempaa. Ihminen todellakin on kokonaisuus, jossa terve ihminen elää terveessä kehossa ja päinvastoi, jos ihminen ei ole terve, ei ole kehokaan. Terve ihminen tarkoittaa tässä tasapainoista, tietoista tunne-elämää, jolloin tunteiden ilmaisu on avointa ja rehellistä. Terve tunne-elämä puolestaan mahdollistaa terveen, itsenäisen identiteetin muodostumisen, jolloin ihminen tietää kuka on ja miksi on. Vasta kun nämä kaksi ehtoa täyttyy, voi keho olla terve. Muussa tapauksessa keho, tunne- ja elämänkaarimuisteineen sairastuu. Keho on osa luontoa ja tarvitsee terveen tunne-elämä pysyäkseen terveenä.
Toivonkin, että teknistynyt länsimainen kulttuurimme, kykenisi ymmärtämään myös sairauksiemme yksilöllisen, inhimillisen luonteen ja oikeasti löytämään myös sairauksiemme syyt, parantamaan ne ja ennaltaehkäisemään niitä. Tutkimani ja kehittämäni kehomieliterapiat ovat raivanneet tälle ymmärrykselle tietä jo yhden sukupolven ajan, yli 30 vuotta.
Nyt on aika täydentää tieteenfilosofista ja tieteellistä ajattelua humanistiseen suuntaan ja yhdistää eri terveysnäkemykset. Nyt on täydentävien ja yhdistävien terveysnäkemysten aika, Complementary and Integrative Approaches.
Antti Pietiäinen
Ihminen ei ole pelkästään biokemiallinen luonnonolio, vaan kokonainen ihminen. Kehollisen ominaisuutensa lisäksi, ihminen on tunteva, psyko-sosiaalinen ja ajatteleva, identiteetin omaava yksilö. Ihmistä tutkivan tieteellisen medodin, yleistävän luonnontieteellisen metodin lisäksi, tulisi olla myös ihmistieteellinen, humanistinen metodi, josta esim. edesmennyt akateemikko Georg Henrik von Wright usein puhui.
Vallitsevan tieteellisen medodin rajoituksista kärsivät erityisesti ihmiset, sairastavat ja kärsivät ihmiset, joita usein ei voida auttaa, koska heidän sairauksiensa syitä ei liian yksipuolisella metodilla kyetä tutkimaan. Myös sairauksien enneltaehkäisyssä ei edetä riittävästi, koska sairauksien elämänhistoriallista, elämänkaarellista kulkua ei ymmärretä. Puhumattakaan tunneperimästä, joka on epigeneettinen perimä, joka usein on sukupolvien ketjussa etenevä sairauksiemme syy.
Tämä syy on nykyihmisellä yhä useammin tunnetraumoissa, joita ei ole prosessoitu, ja tunneperimässä, jonka ymmärtäminen on vielä vaikempaa. Ihminen todellakin on kokonaisuus, jossa terve ihminen elää terveessä kehossa ja päinvastoi, jos ihminen ei ole terve, ei ole kehokaan. Terve ihminen tarkoittaa tässä tasapainoista, tietoista tunne-elämää, jolloin tunteiden ilmaisu on avointa ja rehellistä. Terve tunne-elämä puolestaan mahdollistaa terveen, itsenäisen identiteetin muodostumisen, jolloin ihminen tietää kuka on ja miksi on. Vasta kun nämä kaksi ehtoa täyttyy, voi keho olla terve. Muussa tapauksessa keho, tunne- ja elämänkaarimuisteineen sairastuu. Keho on osa luontoa ja tarvitsee terveen tunne-elämä pysyäkseen terveenä.
Toivonkin, että teknistynyt länsimainen kulttuurimme, kykenisi ymmärtämään myös sairauksiemme yksilöllisen, inhimillisen luonteen ja oikeasti löytämään myös sairauksiemme syyt, parantamaan ne ja ennaltaehkäisemään niitä. Tutkimani ja kehittämäni kehomieliterapiat ovat raivanneet tälle ymmärrykselle tietä jo yhden sukupolven ajan, yli 30 vuotta.
Nyt on aika täydentää tieteenfilosofista ja tieteellistä ajattelua humanistiseen suuntaan ja yhdistää eri terveysnäkemykset. Nyt on täydentävien ja yhdistävien terveysnäkemysten aika, Complementary and Integrative Approaches.
Antti Pietiäinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)